Aurinko ei paista, mutta onneksi on perjantai. Lukioikäinen tyttäreni kaipasi eilen apua esseen kirjoittamisessa, mutta jouduin nostamaan kädet pystyyn....ei 80-luvulla suoritetulla lukiolla ole näköjään enää mitään jakoa tämänpäivän opiskelussa... Miksi asioiden pitää muuttua? Kysynpä vaan....alan ymmärtämään lauluja tyyliin "oi niitä aikoja" ja ihmisiä jotka kapinoivat muutoksia vastaan. Mä alan myös kapinoimaan kaikkea uutta vastaan. Ei ole ensimmäinen kerta kun mä masennun siitä, etten osaa neuvoa lapsia koulutehtävissä....silloin kun lapset aloittivat koulun niin yritin opettaa tavaamisessa heitä. Mutta jumalauta, eihän sitä edes tavata enää niinkuin ennen. Miten mä nyt voisin oppia liuúttamaan äänteitä ja tavuja...ei helvetti. Tai sitten tämä kaunokirjoitus, tai mikä se nyt tänä päivänä onkaan käsiala....sellasia helvetin harakanvarpaita, eihän sellasta voi vanha akka oppia mitenkään. Uskonnonkirjatkin on jotain soveltavaa nykyisin, ei silti enhän mä ole mikään uskovainen, en käy kirkossa kuin häissä ja hautajaisissa ja niitä ei onneksi ole useita vuodessa. Isä meidän rukous on fiilattu ja kymmenen käskyä on rukattu uuteen sanamuotoon....No entäs ne matikan tehtävät yläasteella tai lukiossa-----jessus. Eihän sitä osaa edes käyttää sellaisia laskukoneita mitä tänä päivänä lukiolaisilla on.
Äidinkielen aineet oli aineita tai kirjoista tehtiin referaatteja, ei mitään helvetin vertailevia esseitä. Lukujärjestys oli sama syyslukukauden ja keväällä se vaihtui. Kaikki oli niin helppoa. Mikään ei ole enää helppoa. Mihin tämä maailma menee?
No onneksi on jotain mitkä pysyy vuosikymmenestä toiseen samanlaisina: kuten kossu ja omat läskit.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti